”Menköön Meir ohitsesi. Aikamme on lyhyt, ja työ odottaa.”
Ääni tervehti Harria pimeydestä ilman kiirettä, mikä jollain tavalla teki siitä pahempaa.
”Ne kyllä lymyävät varjoissa”, toinen ääni lisäsi. ”Eikö niin?”
”Voi kyllä. Heidät säästettiin kerran. Se oli suurin erehdys”, tuli vastaus pimeydestä. ”Liian kauan muistettu armo muuttuu kymmenentuhannen keisarillisen krediitin velaksi.”
Harrin olohuone näytti tosiaan murretulta, mutta se näytti aina. Pullot kasautuivat seinien viereen, missä ne olivat vierineet ja jääneet huomiotta. Vanhat lautaset istuivat siinä, mihin ne oli jätetty, rasva kovettuneena tylsiksi kalvoiksi, ohuiksi kuin pelti ja halkeillen reunoiltaan kuin kuivunut pihka. Huonekalut olivat siirtyneet ajan myötä tuumien verran, ei vain väkivallasta vaan myös miehestä, joka kulki niiden läpi yhä uudelleen panematta koskaan mitään kohdalleen. Huone kantoi pitkään hoitamatta jätetyn hiljaista epäjärjestystä, ikään kuin laiminlyönti itse olisi saanut asettua ja vallata paikan.
Pussi vedettiin Harrin päästä.
Valo tulvi sisään.
Karkeana.
Valkoisena.
Kaksi Randenin sääntökunnan saarnaajaa seisoi hänen edessään. Toinen punaisessa kaavussa, toinen mustassa.
Punainen saarnaaja raahasi tuolin jalallaan pystyyn ja istahti, ikään kuin istuminen itsessään olisi hänelle osoitettu tehtävä, jokin suoritettavaksi oikein ja ilman koreilua. Hänen kaapunsa kangas kuiskasi hänen liikkuessaan. Hänen kauluksensa solki sieppasi valon, pronssi kulumasta tummunut, halkeillut pallo ja sitä reunustavat jalokivet painettuina metalliin kuin sinne poltetut. Hänen vastapäätään toinen saarnaaja seisoi mustassa, kädet ristissä, kasvot ilmeettöminä. Hän nyökkäsi kerran, ei myöntäen vaan tunnustaen, kuin merkki valmiin rivin viereen asetettuna.
Neon vuoti halkeilleiden sälekaihtimien läpi alhaalta kadulta, vuotaen mustelmaisia punaisia ja kalpean sairaalloisia purppuroita pitkin seiniä. Hienoa pölyä ja itiöjäänteitä leijaili säteessä, tehden valosta rakeista. Televisio, yhä päällä, sähisi pehmeästi, sen kalpea välke huuhtoen huonetta vailla merkitystä. Sähköä paloi, jota kukaan ei maksanut. Järjestelmä, joka pyöri velalla, jota sillä ei ollut.
Harri räpäytti silmiään ja murahti uhkaavasti.
Hänellä oli yhä yllään kanavavaatteet. Ne takertuivat häneen, jäykkinä kuivuneesta liasta ja jätevedestä, kangas kuorruttuneena mineraalihiekalla ja mustalla kanavaliejulla. Haju oli imeytynyt kankaaseen, hänen ihoonsa, sekoittuen vanhaan alkoholiin ja kemialliseen tunkkaisuuteen, joka ei koskaan oikein jättänyt asuntoa. Hänen kasvonsa olivat turvonneet, toinen silmä melkein umpeen. Vanhat mustelmat kääntyivät keltaisiksi. Uudet tummenivat jo. Hän näytti joltakin, jota oli pieksetty ja sitten jätetty kesken.
”Mitä helvettiä tämä on?” hän karjui, ponnistellen siteitä vasten. ”Keitä helvetissä te olette?”
Saarnaaja punaisessa kaavussa hymyili ohuesti.
”Hyvä ystäväni, olemme vain kuninkaan nöyriä palvelijoita. Mutta sen sinä tiedätkin, vai mitä?” Hän sanoi sen ilman ylpeyttä, ikään kuin kuninkuus itse olisi vain yksi rakenne lisää, joka vaati hoitamista.
”Miksi te olette täällä? Miten?” Harri kysyi, paniikin murtautuessa läpi.
”Luuletko, että murtaudumme satunnaisiin asuntoihin?” punainen saarnaaja murahti. ”No niin, mihin jäimmekään?”
”En ole se, joksi minua luulette”, Harri huusi. ”Teillä on väärä mies.”
Mustakaapuinen saarnaaja katseli ilman kiinnostusta, ikään kuin tämä osa olisi jo ohi, ikään kuin kieltäminen olisi vain työn varhainen ja odotettu vaihe. Hänen ei tarvinnut puhua. Hänen hiljaisuutensa oli ammattimaista. Vartio lihaksi tehtynä, seisten kädet ristissä, tehden ainoaa asiaa, jota siltä pyydettiin.
Haju tavoitti hänet ensin. Ohutta koneöljyä ja sen alla kylmempi asia, antiseptinen vailla syytä olla täällä. Hänen nenänsä laski laskun ennen kuin hänen silmänsä ehtivät perään. Heidän välissään, aseteltuina huolellisesti valkoiselle kangaslapulle lattialle, oli kirurgisia instrumentteja. Kangas oli taitettu kulmista riittikankaan kolmoistaitteella, reunat käännettyinä sisäänpäin, jokainen instrumentti asetettuna mitatuin välein sen pituudelle. Sääntökunta oli päivittänyt kirjanpitäjistä kirurgeihin. Korkokanta oli sama.
”Kuinka kehtaatte”, punainen saarnaaja tiuskaisi äkkiä, ärtymyksen leimahtaessa. ”Nämä keskeytykset ovat väsyttäviä.”
Musta saarnaaja potkaisi Harria lujaa sääreen.
”Väsyttäviä”, hän toisti, äänensä litteänä.
Harri vingahti vasten tahtoaan.
”Miten vankimme voi allekirjoittaa tunnustuksensa, jos hänen kätensä ovat sidotut?” punainen saarnaaja huokasi. ”Hänellä on vain kaksi. Hän ei ole Meir.” Hän pysähtyi, sitten lisäsi lempeästi: ”Keskeneräistä ei voi muistaa.”
”Olkaa hyvä. Päästäkää hänet irti.”
Musta saarnaaja kyykistyi ja katkaisi siteet tehokkaan tarkasti, kuin leikaten ylimääräistä ainetta valmiista muodosta. Noustessaan hänen kätensä kosketti omaa kauluksensa Vaakunaa. Nopea ele, kaksi sormea halkeilleeseen palloon, automaattinen kuin räpäytys. Miehen ele, jonka ruumis oli koulutettu uskoon ennen kuin hänen mielensä oli muodostanut siitä mielipidettä.
Harri ei liikkunut.
Painettu asiakirja asetettiin hänen syliinsä. Kynä seurasi, asetettuna huolellisesti hänen sormiinsa, suoraan kohdistettuna, ikään kuin jopa kirjoittamisen teko vaatisi järjestystä.
Hän katsoi ylös, epäluuloisena.
Sitten hän näki aseensa.
Se makasi sohvalla, missä hän oli nukkunut tunteja aiemmin. Kiillotettua hopeaa. Tahratonta. Paikkaansa kuulumatonta tahrojen ja laiminlyönnin keskellä. Karu lampunvalo ja kadulta vuotava neon tekivät siitä peilinkirkkaan. Kaunis esine. Tarkoituksellinen. Lopullinen. Jokin tehty päättämään pikemmin kuin muovaamaan.
Hänen hengityksensä takertui.
Jos vain ulottuisin siihen…
”Sitäpä haluaisitkin, vai mitä, Harri?” punainen saarnaaja sanoi lempeästi. ”Kuvittelen, että nauttisit pääni ampumisesta irti.”
Harri ei sanonut mitään.
”Tiedätkö, että nämä ovat nyt laittomia?” saarnaaja jatkoi. ”Pian kaikki teknologia on. Kaikki, mikä muistuttaa meitä Irusta ja heidän epäonnistumisistaan. Poissa. Liian kauaksi lainattu täytyy palauttaa, tavalla tai toisella.”
Hän nojasi eteenpäin.
”Anna mennä. Ota se. Ammu.”
Hetken ajan punainen saarnaaja näytti melkein toiveikkaalta, kuin mies, joka kutsuu erehdystä, jotta se voitaisiin ojentaa.
Harrin oikea käsi nytkähti.
Ei kohti asetta.
Hän työnsi paperin kauemmas.
Saarnaaja hymyili.
”Ah. Kiukkuinen herrasmies.”
Musta saarnaaja kumartui lähelle ja kuiskasi Harrin korvaan:
”Kiukkuinen herrasmies.”
Harri tuijotti heitä molempia.
”Hyvä on”, hän sanoi käheästi. ”Sain teidät. Mitä nyt? Miksi tappaa minut? Miten maksan velkani, jos olen kuollut? Ja mikä tunnustus? Mitä minä tein?”
Punainen saarnaaja taittoi kätensä yhteen, sormet lomittuen harjoitellun helposti.
”Olet velkaa meille. Pelkästään se on vaarallista. Mutta nyt olemme löytäneet sinulle käyttötarkoituksen.” Hän antoi sen asettua. ”Velka. Työ. Valppaus. Olet epäonnistunut kaikissa kolmessa, eikä tuon epäonnistumisen paino häviä siksi, että valitset jättää sen huomiotta. Se kertyy. Joutilaisuus kutsuu pimeyttä, Harri. Toimettomuus kutsuu kaaosta. Ja välinpitämättömyys kutsuu Tharuunia.”
Harrin leuka jännittyi. Sanat osuivat ennen kuin hän ehti varautua niitä vastaan. Hän oli kuullut tuon poljennon ennenkin. Oikeussaleissa. Velkatoimistoissa. Jokaisen virkailijan äänessä, joka oli koskaan kertonut hänelle maksun olevan myöhässä. Mutta tämä oli vanhempaa kuin virkailijat, vanhempaa kuin oikeudet, vanhempaa kuin velka. Tämä oli alkukoulun katekismusta, lausuttuna yhteen ääneen aamukokouksessa, painettuna jokaisen Medika-osaston seinille, joilla hän oli koskaan istunut Kriselin kanssa. Sanat olivat pyhiä. Sävy oli kirjanpitoa. Eikä hänen ruumiinsa osannut tehdä eroa.
Harri rypisti otsaansa. ”Keitä on me? Mikä käyttötarkoitus?”
”Maaniskaarin keisarikunta, tietysti”, saarnaaja vastasi tyynesti. ”Inarinin oikea seuraaja. Seuraanto ei ole perintöä. Se on ojennusta.”
Harri katseli, ymmällään.
Pum.
Musta saarnaaja löi häntä lujaa.
”Mitä sanot, kun Inarin mainitaan?” hän kuiskasi Harrin korvaan, hengityksensä tasaisena, harjoiteltuna.
”Mikä ilman lupaa rakennettiin, on purettava”, Harri sanoi hampaat yhteen puristettuina.
Sanat tulivat ulos ennen kuin hän ehti pysäyttää ne. Refleksi. Vastaus oli ollut hänen suussaan kouluajoista asti, siitä asti kun ensimmäinen työnjohtaja oli kysynyt sen tehdaspihalla, siitä asti kun jokainen virallinen lomake oli painanut saman katekismuksen allekirjoitusrivin yläpuolelle. Hän vihasi sitä, miten helposti se tuli.
Punainen saarnaaja nyökkäsi.
”Hyvä. Purkaminen on työ.”
”Nyt kiireellisempiin asioihin.”
Harri nosti kätensä koskettaakseen kasvojaan, mutta käsivartta pitkin kulkeva viilto leimahti kivusta, terävänä ja välittömänä, ikään kuin muistuttaen, että jopa refleksillä oli hintansa.
”Työskenteleekö poikasi ISEMH-keskuksessa?” punainen saarnaaja kysyi.
”Ei”, Harri tiuskaisi. ”Hän ei ole poikani.”
Sana istui väärin hänen suussaan. Poika. Se oli sana, jonka hän oli kerran halunnut merkitsevän jotain, ja se haluaminen oli ollut vika.
”Ihan sama”, saarnaaja sanoi väheksyen. ”Nimet eivät ole siteitä. Tehtävä on. Sillä ilman velvollisuutta mies on vain lapsi.” Hän katsoi Harria niin kuin mies katsoo lasta. ”Vierailet hänen luonaan tänään. Ja sattuu niin, että yhdeksännelläkymmenennelläkahdeksannella kerroksella on auki kammio.”
Hän hymyili ohuesti.
”Suuria painikkeita. Selvästi merkittyjä. Jopa sinunlaisesi mies pärjää sen kanssa.”
Harri pudisti päätään.
”Ei. Tiedän, mitä ne paikat ovat. En kosketa mihinkään.”
Punainen saarnaaja nousi. Hänen tuolinsa kirskui lattiaa vasten, raapien vanhaa likaa ja haurasta kasvustoa, joka oli kovettunut halkeamiin, ääni kuin kiveä raahattaisiin kiveä vasten.
”Allekirjoitat tämän paperin. Painat noita painikkeita. Ja sitten, ehkä, saat kuolla niin kuin se Patraghy, joka olet.” Hän katsoi alas Harriin ilman vihaa. Ilman julmuutta. Sellaisen miehen kärsivällisellä pettymyksellä, joka oli nähnyt sadan velallisen istuvan sadalla tuolilla ja sanovan ei, ja joka tiesi tarkalleen, missä kohtaa sanaa ei sijaitsi tapahtumaketjussa. Se oli aikaista. Se oli aina. ”Tämä ei ole rangaistusta, Harri. Tämä on ojennusta. Vartio ei vihaa sinua. Se vaatii vain, että sinut muovataan.”
Hän pysähtyi, ja hänen äänensä laski. ”Kätketyt asiat oppivat odottamaan, Harri. Kätketyt asiat oppivat tarkkailemaan. Olet piileskellyt tätä velkaa hyvin kauan. Luulitko, ettei se löytäisi sinua?”
Jokin kylmä liikkui Harrin rinnan läpi. Eivät sanat itse, vaan niiden tuttuus. Tharuun, kärsivällinen metsästäjä. Kiertävä kauhu. Hän oli kuullut tuon kohdan luettavan ääneen Vaeltajan juhlassa, kun hän oli yhdeksänvuotias, seisten äitinsä vieressä tuhansien joukossa. Saarnaaja oli itkenyt lukiessaan sitä. Harri ei ollut ymmärtänyt miksi. Nyt hän ymmärsi. Sanat eivät kertoneet jumalasta. Ne kertoivat hänestä.
Hiki valui alas Harrin selkärankaa.
”Siihen asti”, saarnaaja jatkoi tyynesti, ”jokainen hetki on oma helvettinsä. Ajattele sitä korkona. Elämää ei koskaan anneta ilmaiseksi. Hengityksen velka on ensimmäinen velka, eikä sitä koskaan anneta anteeksi.”
Hän kurotti alas ja nosti valkoiselta kankaalta neulalla varustetun laitteen. Musta saarnaaja kääntyi itään puolen sykäyksen ajaksi, toinen käsi litteänä rintaansa vasten, huulet liikkuen äänettä. Sitten hän astui eteenpäin ja tarttui Harrin päähän takaapäin, pitäen sitä liikkumatta.
Punainen saarnaaja piti laitetta siinä, missä Harri saattoi nähdä sen. Hänen äänensä oli melkein lempeä.
”Ei rangaistuksena vaan kulkuna. Ei taakkana vaan siunauksena.”
Harri säpsähti. Seitsemän työtä. Hän tunsi nuo sanat samalla tavalla kuin hän tunsi lapion painon tai halvan viljaviinan maun. Ja jokin vanhempi saapui poljennon mukana ennen kuin hän ehti torjua sen. Paahdettua viljaa ja savua, makeaa öljyä ja juhlaleivän hieman palanutta kuorta, vedettyinä ulos hänestä rytmin avulla niin kuin koukku vetää lihaa. Vaeltajan juhla. Yhdeksänvuotias. Äidin käsi hänen niskassaan, ohjaten häntä väkijoukon läpi. Maku oli hänen kielellään ennen kuin muisto oli ehtinyt koota itseään loppuun, ja hän kävi närkästyneeksi kielelle siitä, että se kurotti. Ruumiilla ei ollut kuria. Ruumis otti sen, mitä saarnaaja tarjosi. Ne oli kaiverrettu orpoiltakillan kamanaan, jossa hän oli viettänyt kaksi vuotta. Ne oli painettu jokaisen työsopimuksen ensimmäiselle sivulle, jonka hän oli koskaan allekirjoittanut. Kulku. Siunaus. Sanat olivat aina tehneet seuraavasta asiasta siedettävän, oli seuraava asia mikä tahansa. Kaksoisvuoro. Väliin jäänyt ateria. Velka uudelleenjärjesteltynä huonommin ehdoin. Ja nyt neula niskaan. Sanat eivät välittäneet siitä, mihin niitä sovellettiin. Se oli niiden nerous.
Varoituksetta punainen saarnaaja työnsi laitteen Harrin niskaan.
Tuska repi hänen lävitseen.
Valkoinen.
Sokaiseva.
Se ampaisi alas hänen selkärankaansa, sitten katosi.
Harri huusi.
Huoneen äänet kävivät ohuiksi. Television sähinä, saarnaajan hengitys, lattian pienet hiekka-äänet, kaikki ne vetäytyivät, putoavat pois hänestä kuin velkojat, jotka astuvat sivuun romahtavan tilin tieltä. Hänen oma huutonsa saapui hänelle jostain pään ulkopuolelta, saapuen myöhässä, perittynä etäisyyden takaa. Hermosto reititti sisäänpäin. Ruumis sulki ikkunoitaan.
Sitten se tuli taas.
Punainen saarnaaja virnisti leveästi.
”Tämä pieni kone matkaa kohti aivojasi. Se satuttaa sinua enemmän kuin me koskaan voisimme.”
”Miksi?” Harri nyyhki.
”Miksi?” saarnaaja toisti, huvittuneena. ”Iru käytti sitä hallitakseen meitä. Murtaakseen meidät. Pitääkseen meidät tottelevaisina. Miksi he valitsivat kivun, kuka sen voi sanoa?” Hän kallisti päätään hieman. ”… mutta kipu on muistettavaa. Muisti on hyödyllistä. Olla todella elossa ei ole vain hengittämistä vaan myös työtä. Sinä työskentelet meille, Harri. Sinulla ei ole muuta tapaa olla elossa.”
Jokin Harrissa oli samaa mieltä. Se oli pahin osa. Ei kipu, ei kone, joka kaivautui kohti hänen aivorunkoaan, vaan kaiken alla oleva pieni ääni, joka sanoi kyllä, saarnaaja on oikeassa, mies joka ei tee työtä ei ole mies, mies joka ei tee työtä on lihaa. Opinkappaleet eivät olleet täysin vääriä. Se teki niistä niin vaarallisia. Ne olivat olleet hänen sisällään kauemmin kuin kone koskaan tulisi olemaan.
Musta saarnaaja keräsi tunnustuspaperin, silittäen sen reunat molemmin käsin, kohdistaen asiakirjan suoraan lattiaa vasten ennen kuin nosti sen. Hän piteli sitä niin kuin mies pitelee valmista tilikirjaa. Valmis. Todistettu. Arkistoitu.
Harri kouristeli. Hänen lihaksensa lukkiutuivat. Hän putosi tuolilta ja iskeytyi lattiaan. Aika menetti merkityksensä. Kipu tuli aalloissa. Hän oli kantanut kuormia ennenkin. Häntä oli lyöty ennenkin. Hänellä oli velkoja velkojen päällä, ja kaikki velkojat tilittivät lopulta. Tämä oli vain yksi velkoja lisää. Hänen vaatteensa tummenivat hiestä. Hänen hampaansa jauhoivat, kunnes ne halkesivat. Hän kesti, koska se oli ainoa jäljellä oleva työ, ja työ teki miehestä hengityksen velan arvoisen. Huone todisti ilman reaktiota.
Tälle ei ollut viitekehystä. Ei ollut kuormaa, jonka hän olisi kantanut ja joka vertautuisi tähän. Kipu ei ollut korkoa. Se ei ollut velka, jonka voisi tehdä pois tai kestää läpi tai kestää kauemmin kuin velkoja väsyisi. Se oli kone itse, eikä kone väsynyt, eikä kone neuvotellut, ja opinkappaleet, jotka olivat aina antaneet hänen kärsimykselleen muodon, antoivat tälle kärsimykselle tyhjää.
Kun hän viimein avasi silmänsä, punainen saarnaaja katseli häntä.
”Uskotko todella, että mikään mitä teet voi pestä velkasi pois?” saarnaaja kysyi pehmeästi. ”Me olemme tehneet työtä. Me olemme muistaneet. Emme ole vielä täyttäneet velkaamme.” Hän puhui sanat niin kuin saarnaaja puhuu päätösrukouksen: ulkoa, lopullisesti, odottamatta vastausta. ”Sinä et ole täyttänyt omaasi.”
Hän kumartui lähelle, ja hänen äänensä kantoi siunauksen poljentoa.
”Nyt et ole enää pelkkää lihaa, Harri. Nyt olet häntä varten.”
Harri tuijotti ylös lattialta. Uhielin sanat ensimmäisille ihmisille. Sanat, jotka päättivät Seitsemän työtä ja avasivat Tulen ja Lihan ajan. Hän oli kuullut ne lausuttavan vastasyntyneiden ylle Auringonmerkinnässä. Hän oli kuullut ne lausuttavan kuolleiden ylle Nousun rovioilla. Ja nyt ne lausuttiin hänen ylleen, likaisella lattialla, koneen syödessä hänen selkärankaansa, ja ne merkitsivät: sinä olet väline nyt. Sinä kuulut jonkun toisen tarkoitukseen. Saarnaaja ei ollut muuttanut sanoja. Hänen ei ollut tarvinnut. Sanat olivat aina merkinneet tätä. Harri ei vain ollut koskaan ennen ollut tällä puolella niitä.
”Tunnusta.”
Harrin kädet tärisivät, kun hän otti kynän.
Punainen saarnaaja asetti paperin hänen eteensä molemmat kämmenet litteinä, laskien sen lattialle uhrin mitatulla tarkkuudella kiveä vasten asetettuna. Hän oikaisi vartalonsa. Hän odotti.
Sanat sumenivat.
Laukaisualusta Barammalla. Terroriteko Vapariumin suvereenia arkologiaa vastaan. Toimien yksin. Muiden rotujen vihaaminen.
Sivun alalaitaan oli painettu pienin suuraakkosin VELKA . TYÖ . VALPPAUS rivin yläpuolelle, johon hänen nimensä tulisi. Hän oli allekirjoittanut noiden sanojen yläpuolelle ennenkin. Lainapapereihin. Työsopimuksiin. Tämän asunnon vuokrasopimukseen. Kriselin lääkärinkaavakkeisiin Medikassa. Uskontunnustus oli hänelle näkymätön, koska se oli kaikessa.
Hän allekirjoitti.
Hän oli allekirjoittanut pahempaakin. Ainakin tämä asiakirja oli rehellinen siitä, mitä se maksoi.
Punainen saarnaaja nosti paperin, tutki nimikirjoituksen ja asetti sen kaapunsa sisään. Musta saarnaaja katseli, kädet ristissä. Kaksi todistajaa. Allekirjoittaminen oli valmis.
”Hyvä”, saarnaaja sanoi. ”Poikasi pitäisi olla saapumassa töihin pian. Soita edeltä. Varmista, että hän on lounastauolla kun saavut.” Hän pysähtyi, sitten lisäsi, melkein ystävällisesti: ”Ja Randenin tähden, siisti itsesi, hyvä on? Epäjärjestys viittaa haluttomuuteen.”
Hän oikaisi vartalonsa.
”Jätämme sinulle muistutuksen. Matalin asetus, toistaiseksi. Jos emme saa vahvistusta keskipäivään mennessä, käännämme sitä ylemmäs. Se on todennäköisesti jo saavuttanut aivorunkosi.”
Saarnaaja hymyili. ”Mitä kirkkaampi liekki, sitä puhtaampi työ. Mitä vakaampi tuli, sitä suloisempi sielu.” Hän antoi sanojen asettua, tarkkaillen Harrin kasvoja. ”Sinun tulesi on ollut hyvin epävakaa, Harri. Annamme sinulle tilaisuuden palaa puhtaaksi.”
Kulku mihin, Harri ajatteli. Kulku lisää velkaan. Kulku painikkeeseen yhdeksännelläkymmenennelläkahdeksannella kerroksella. Kulku roviolle, jos hänellä kävisi tuuri. Seitsemäs työ lupasi, että vakaa liekki merkitsi suloista sielua, mutta Harri ei ollut palanut vakaasti koskaan elämässään, eikä suloisuus ollut ominaisuus, jota kukaan oli koskaan liittänyt häneen. Saarnaaja tarjosi hänelle kaunista kuolemaa pyhiin kirjoituksiin puettuna. Harri haistoi kauneuden. Hän haistoi myös jäteveden, joka yhä kuivui hänen paidassaan.
”Jos et onnistu iltapäivään mennessä, voimme lisätä sitä vielä. Sehän olisi valitettavaa, eikö olisikin?”
Ovella musta saarnaaja pysähtyi. Hän kaatoi ohuen vesivirran pullosta kynnykselle. Se lammikoitui likaa vasten ja juoksi lattian halkeamiin. Hän ei katsonut sitä alas. Hän ei sanonut sen ylle mitään. Se oli Vesiuhri, suoritettuna niin kuin mies lukitsee oven perässään. Tottumus. Loppuun saattaminen.
”Muista”, hän sanoi kääntymättä, ”me emme rankaise. Me ojennamme.”